Hevonen, pelko, häpeä ja rohkeus. Tarina siitä, miten Cardehumman tarina alkoi.

Kyllä. Omaan kokemushistoriaani vedoten voin sanoa, että auttaa.

Minun elämäni lopullisesti muutti hevonen nimeltään Eki, Eleganten. Eki oli rodultaan pohjoisruotsintyöhevonen. Se tuli elämääni vuonna 2008, kymmenen vuotta sitten.

Kärryonnettomuus, jossa olivat mukana omat lapseni, sai minut muuttamaan elämäni suunnan. En tajunnut tätä vielä tuolloin, mutta nyt kymmenen vuotta jälkeenpäin tiedostan, että tuon hevosen ja onnettomuuden vuoksi olen tässä ja nyt tällaisena ihmisenä kuin olen.

Eki tuli elämääni unelmien kautta. Olin lukenut paljon pienenä heppatyttönä hevoshullu lehteä, johon Lena Furberg piirsi upeita ja vaikuttavia sarjakuvia. Usein noissa sarjakuvissa seikkaili pohjoisruotsin hevonen, joka kaikella komeudellaan piirtyi verkkokalvoilleni.

Kun kesällä 2008 näin kirjoituksen pohjoisruotsin hevosesta, joka oli tuotu suomeen ruotsista, otin välittömästä yhteyttä sen omistajaan tiedustellen, onko hevonen myynnissä. Kaupat tehtiin elokuussa 2008. Oi sitä onnenpäivää, kun Eki muutti meille.

Eki oli meille tullessaan kuusi vuotias. Sillä oli ajettu ja ratsastettu, mutta tokihan se oli raakile vielä monessakin mielessä. Se oli kooltaan valtava, ainakin jos vertaan sitä issikoihin, joista minulla oli ennestään kokemusta. Eki oli ainakin puolet isompi hevonen, kuin mihin olin tottunut ja se täytti koko tallin lempeällä ja maailmasta kiinnostuneella olemuksellaan.

Kohtalokas kärryonnettomuus tapahtui eräänä päivänä, kun olin hoitovapaalla kotona lasten kanssa. Lapseni olivat tuolloin 2 ja 4 vuotiaat natiaiset. Olin valjastanut Ekin ja laittanut nelipyörävaunut perään. Sillä oli tapana hieman nypätä ohjasta tiedustellen, ollaanko valmiit lähtöön.

Olin jo nostanut tyttäreni vaunujen kyytiin etupenkille ja olin nostamassa pienempää lasta kyytiin, kun Eki jälleen nyppäsi ohjista kysyen, mennäänkö. Otteeni ohjista irtosi, ja kun hevonen venytti itseään vähän eteenpäin, liikkuivat vaunut vähän eteenpäin, ja silloin lähti sekä hevonen, että lapsi & vaunut.

Hevonen juoksi yli lautakasan, jolloin lapsi putosi onneksi kyydistä nurmikolle. Vauhko hevonen jatkoi kärryt perässään ja juoksi yli tyhjän lantalan, jolloin kärrynosat lentelivät pitkin pihaa. Matka päättyi säilöheinäpaalin ympärille, johon nelipyörävaunut jäivät linkkuun ja hevonen vapautui vaunuista.

Ainoa ehjä osa, mikä valjaissa oli enää jäljellä, oli ohuen ohut rintaremmin hihna, joka kiinnitettiin niskan yli. Avasin hihnan, ja loput valjaiden osat tippuivat maahan.

Talutin hevosen talliin, tarkistin että kaikki ruumiinosat on tallella. Samalla alkoi lapsi itkeä, että leukaan sattuu. Oli kolauttanut leuan maahan tippuessaan kyydistä. Onneksi oli kypärä päässä, tosin se meni halki.

Vein hevosen tarhaan ja kannoin lapset sisään. Hoidin ensiavun lapsen leukaan ja kun he olivat rauhoittuneet, istutin heidät hetkeksi videon ääreen ja lähdin katsomaan uudemman kerran hevosta.

Hevosella oli rinnassa valtava haava, jonka eläinlääkäri kävi ompelemassa. Muuta isompaa vammaa ei äkkiseltään löytynyt.

Onnettomuudesta kului viikko, jolloin vasta oikeasti tajusin, mitä kaikkea siinä olisi voinut sattua. Olisi voinut lähtee henkiä, niin lapsilta kuin hevoseltakin. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Sitten tuli kuvioon pelko (jota en kylläkään vielä tässä vaiheessa uskaltanut tai kehdannut sanoa ääneen). Mitä hittoa teen tämän hevosen kanssa? Onkohan se ihan järkevä (tämä oli kylläkin paljolti myös mieheni kysymys, joka tietysti myös oli säikähtänyt tapahtunutta..) ? Ratkaisuni oli, että laitan hevosen myyntiin.

Onneksi kukaan ei tullut sitä ostamaan. Sain siitä kyllä soittoja ja joku sitä kävi kokeilemassakin, mutta onneni on se, ettei kauppoja syntynyt. Ryhdyin pohtimaan seuraavaa steppiä, kuka meitä voisi auttaa?

Lähin ja ensimmäinen auttaja oli Kari Vepsä. Vepsä asuu meiltä vain noin vartin ajomatkan päässä, sinne oli helppo lähteä, varsinkin kun kyytikin järjestyi toisen tallin hevosen kaverina helposti.

Kari antoi meille toiveita tulevasta. Eki käyttäytyi tällä reissula mallikkaasti ja oppivaisesti, eikä ollenkaan ollut sekopää, vaan ihan normaali hevonen vain. Minulle kylläkin iso ja vahva pelottava ja haastava.

Seuraavaksi otin yhteyttä Hans Sidbäckiin, jonka tiesin käyttävän pohjoisruotsintyöhevosia työssään ja jolla oli tallissaan useita tämän rotuisia. Puhelinkeskustelun perusteella ilmoittauduin Hassen kurssille, jossa treffasimme loppukeväästä 2009.

Hassen kurssilla Ekille puettiin työvaljaat päälle ekan kerran onnettomuuden jälkeen. Sitä oli kuitenkin satuloitu ja muutoin käsitelty pitkin kevättä Vepsän ohjeiden mukaisesti naruriimulla ja pitkällä narulla. Ihan oikeat työvaljaat näyttivät Ekin selässä kovin upeilta ja mahtipontisilta, se näytti mielestäni komealta työhevoselta.

Kurssin jälkeen Hassen mielipide hevosesta oli se, että se on ihan normijärkinen hevonen, jonka alusta asti perusteellisella työajokoulutuksella saa koulittua vielä ajohevoseksi, mikä oli alkuperäinen haaveeni. Jes, sitä kohti siis !

Tässä kohtaa elämässäni tulee eräs elämäni suunnan muuttava uusi merkityksellinen kohtaaminen. Eräänä sunnuntaina pihaamme kävelee perhe, jota en entuudestaan tunne.  Tämä perhe on Korhonen & Maikku, nykyään Soul Team. He siis olivat muuttaneet lähellemme, ja koska heillä ei vielä tuolloin ollut omia hevosia, kysyivät voivatko alkaa puuhastella meidän hevosten kanssa.

No tokkiisa se sopi, vaikken heitä siis tuntenut enkä tiennyt heidän hevosen käsittelytaidoistaan mitään. Sovittiin ensimmäinen visiitti, ja tietenkin jo ensimmäinen kerta valaisi minua sen verran, että huomasin heillä olevan hevosenkäsittelytaitoa, aika paljonkin…

Tuosta kerrasta alkoi huikea matka kohti ystävyyttä ja hevosten koulutusta, ymmärrystä, nöyrtymistä, itkua ja naurua, uusia kokemuksia, valaistumista ja välillä pimenemistäkin. Itseasiassa sanoisin, että Soul Teamin avulla olen järjissäni, omistan edelleen hevosia ja osaan olla niiden kanssa mukavasti sekä luonnollisesti ja pyrin ansaitsemaan hevosteni kunnioituksen,  arvostuksen ja luottamuksen.

Jatkoa Ekin uudelleen koulutuksesta tulossa. Sen verran voin avata tulevaa, että tullessani siihen kohtaan, missä tunnistin ja uskalsin tunnustaa pelkääväni omaa hevostani, seurasi sitä jäätävä häpeä, jonka kanssa olen työskennellyt paljon. Kohdatessani pelon kautta häpeän ja uskaltaessani tuoda sen esille, olen rohkaistunut ihmisenä ja hevosen käsittelijänä paljon. Se on myös sinulle mahdollista.